keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Niin uupunut, että vain odottaa odottamisen päättymistä

Makaan sängyssä. Mä en vittu jaksa. Mä en vittu jaksa avata silmiä. Herätyskello huutaa jo varmaan viidettä kertaa tälle aamua. Se koittaa päästä mun pään sisään saada mut avaamaan silmät. Pitäis avata silmät, että saisin sen sammutettua. Mutta mä oon liian väsynyt.

Vielä kolme päivää. Kolme loputtoman pitkää päivää. Aina vain päiviä, tunteja, minuutteja ja sekuntteja. Mä vaan odotan. Odotan, että tulee viikonloppu. Kun viikonloppu tulee, odotan, että se on ohi. Mä vihaan ihmisiä, jotka ei elä hetkessä ja vain odottaa tulevaa. Nykyään mä oon sellanen. Ja mulla ei ole edes mitään syytä odottaa. Mä en vain jaksa. Oon aivan liian väsynyt. Oon aivan liian yksin.




Muutaman kymmenen minuutin päästä.

Istun luokassa. Istun hiljaa ja tuijotan tyhjyyteen. Taas mä odotan ja lasken. Lasken minuutteja siihen, että on vain 20 minuuttia seuraavaan 20 minuuttiin, jonka jälkeen on vain yksi 20 minuuttia, jonka jälkeen tunti loppuu ja aine vaihtuu, mutta laskeminen alkaa alusta.

Mulla ei ole hajuakaan, mistä opettaja puhuu. Siellä se aukoo suutaan koko luokan edessä suurimman osan vain selatessa puhelintaan. Puhuu ja puhuu vain, välillä käskee tehdä muutaman tehtävän. En oo kuunnellu tunnilla taaskaan. En kuunnellut viime tunnillakaan. En ole ihan varma, milloin viimeksi kuuntelin tunnilla siten, että ihan oikeasti ymmärsin, mistä opettaja puhuu.

Tunneilla on silti pakko käydä. Saan niistä saman verran irti, kuin jos istuisin huoneessani ja tuijottaisin seinää. Ei ole mitään. Pitäisi vain jaksaa. Mutta mä oon ihan loppu.


Mä oon yksin. Mul on dino, mutta ei ketään muuta. Tiedän, et se on jo paljon, mutta mä tarvitsisin enemmän. Tarvitsisin selvitäkseni. Tarvitsisin, jotta elämässä olisi jotain syytä olla elossa. Mutta mulla ei ole. Silti on vain pakko jatkaa. Aina vain eteenpäin. Mulla ei oo kavereita. Ei ihan oikeasti ole. Kaikki on ihan turhaa. Mä oon yksin. Pelottaa etten selviä.

Naama on turvoksissa. Vieläkin. Itkin taas eilen. Ahdisti. Niin kuin nykyään yhä useammin. Itkin sitä, että on vasta tiistai. Ja pitää selvitä vielä keskiviikko, torstai ja perjantai, että tulisi viikonloppu. Jotta voisi taas odottaa seuraavaa viikkoa ja sen loppumista. Itkin sitä, etten jaksa yksin.


Tällä hetkellä.

Istun sängyllä. Tuijotan listaa siitä, mitä tänään pitäisi tehdä. Asioita ei edes ole paljoa, mutta ne ahdistaa silti. Eilisen hoidettavat asiat siirtyivät tälle päivää, kun en saanutkaan mitään aikaan. Kaiken aloitaminen tuntuu turhalta. Kaikki tuntuu turhalta. Läksyt ovat vaikeita, koska opiskelen asiat vasta niitä tehdessä. Jos saan aikaiseksi tehdä ne. Tänään aion saada. Tänään on pakko saada aikaiseksi edes jotain. Jotta en olisi turha. Olenko silti?

1 kommentti: