Ikuisuuksien jälkeen, KUULUMISIA

Heipä hei!

Täällä mä jälleen tälleen kahen vuoden ja miljoonan asian, mitä on tapahtunu jälkeen kirjottelemassa. Eksyin tänne mun blogiin pitkästä aikaa ja aattelin varsinki noi viimeset rakkaushömppä postaukset luettuani kertoo vähän kuulumisia! Saa nähä lukeeko tätä postausta yksikään, joka ois silloin kaks kolme vuotta sitten lukenu mun blogia. :D

Elämä on menny aika hurjasti eteenpäin. Valmistuin lukiosta viime keväänä kohtuullisen hyvin paperein ja nyt opiskelen kasvatustieteitä yliopistossa, jonka myötä muutin täysin uudelle paikkakunnalle ihan omaan yksiöön. On menty ylä ja alamäkeen. Oon ollu ihan rikki ja sit taas selvinny ja välillä voinu jo oikeestaan ihan hyvinkin. Masentuneeks en enää itteeni kutsuis, mutta paniikkikohtauksia tulee aivan liian usein ja niihin mun pitäiskin saada aikaiseksi hankkia parempi lääkitys. Yöt nukun vähän niin ja näin, välillä tulee hurjiakin painajaisia, mutta nukkuminen on ihan okei ja selviän siitä.

Kavereitakin on Yliopistosta löytynyt! Lukioaikaisten kavereiden kanssa emme meinaa millään saada aikaiseksi tapaamista kun kaikilla on niin paljon kaikkea, mutta se ei oikeastaan edes haittaa. Lukemani perusteella olen kaipaillut yläkoulukavereita viimeisimmissä postauksissa ja niihin en kyllä vieläkään ole sen koommin ollut yhteyksissä, mitä nyt snäpissä puolen vuoden välein vaihdellaan kuulumisia (:D), mutta sekään ei oikeastaan haittaa. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni.

Niin ja se kaikkein tärkein! Meillä tuli Dinon kanssa 2 vuotta täyteen ennen jouluaattoa ja onnellisesti ollaan edelleen yhdessä. Dinolla on elämässään haaste, joka vaikuttaa myös osittain parisuhteeseemme esimerkiksi dinon väsymyksenä, mutta olen parhaani mukaan tukemassa. Sain jopa avaimen Dinon kämpälle tammikuussa. Se oli iso juttu, koska dino on tähän asti pantannut sitä, koska ei omista kuin kaksi avainta ja asun niin kaukana, että jos hänen oma avaimensa jää sisälle, niin en pysty häntä täältä asti pelastamaan.

Tää blogi on siitä parasta, että oon kirjottanu käytännössä ainakin melkeen murrosiän loppuvaiheen elämässäni ylös ja pystyn sitä näin jälkikäteen lukemaan. Toisaalta alkupään ja keskivälin postauksia en halua itse edes ainakaan tässä vaiheessa elämää lukea, mutta ehkä vielä joskus, sillä olen osannut mielestäni kuvailla kauniisti niihin tunteitani. Tässä kahden vuoden aikana olen kasvanut niin valtavasti ihmisenä, että en voi edes käsittää. Käytännössä olen ihan aikuinen verrattuna niihin  postauksiin, mitä olen tänne viimeksi kirjoittanut. Silti minulla on vielä paljon opittavaa. Voi olla, että tämä jää vain yksittäiseksi postaukseksi, tai sitten innostun taas jos aika vain riittää. Samoista aiheista en enää osaa kirjoittaa, mutta tulevaisuus näyttää mitä se tuo tullessaan. Ja mä ihan hyvillä mielin katson, että mitä sillä on mulle annettavana.

Oon vaan aivan liian sekasin

Mä täällä taas. Mä en vaan osaa enää kirjoittaa. Mutta voin sanoo et mun elämä menee aivan päin vittua. Mä en pärjää sille enää. Mä vajoon vajoon ihan syvälle.

Ensinnäkin mulla on niin ikävä meidän koiraa, Tuittua, ettei tästä päivästö tai oikeastaan yhtään mistään meinaa tulla mitään. Mä haluan sen vain takaisin. Haluan hypätä ajassa taaksepäin. Vaikka kolme vuotta. Ihan sama vaikka silloin oli paskaa. Silloin oli vielä Tuittu. Ja silloin Tuittu oli hyvässä kunnossa. Nyt sitä ei oo ollut olemassa yli kuukauteen. Tänään satoi lumi ensimmäistä kertaa siten, että se jäi maahan. Ja se oli aina mun ja tuitun sellainen juttu. Tuittu olisi rakastanut sitä. Mutta sitä ei enää ole ja musta tuntuu aivan älyttömän pahalta. Aamulla kun katsoin ulos, nousi ensin innostus. Sitten muistin ettei Tuittua enää ole ja siihen se jäikin. En vain osaa enää olla.

Mä oon muutenkin aivan hajalla. Mä oon maailman raskain tyttöystävä dinolle. Mä vaan itken aivan liikaa ja paniikkikohtauksia tulee välillä monta illassa. Ja mua pelottaa. Mua pelottaa et se unohtaa et millanen mä oikeasti olen näitten kaikkien ahistusten keskellä. Mua pelottaa et jos mä itse unohdan. Jos mä en enää ole muutakuin nämä ahdistukset ja pahat ajatukset.

Mulla ei Tuitun kuoltua ole Dinon lisäksi ketään. Mä pelkään vähintään 6 kertaa viikossa kuolevani kun alan nukkumaan enkä saa henkeä kun paniikki valtaa koko pään. Mä pelkään, etten jaksa enää pahoja ajatuksia ja että ne vie voiton ja hyvät ajatukset häviää ja vajoan pohjasta läpi. Pelkään, ettei mulla ole tulevaisuutta. Että mun ois oikeasti pitänyt kuolla jo ja tämä elämä, mitä elän on enää vain kidutusta, eikä kidutus lopu koskaan.

Pelkään ihmisten ajatuksia. Tiedän, että niistä minuun liittyvät eivät ole millään tavalla hyviä. Pelkään masennusta, en halua sitä takaisin. En halua kuolla, mutta silti kävellessäni hyytävän kylmän järven ohi minun tekee mieli juosta sinne ja sukeltaa niin pitkään, etten enää koskaan nouse sieltä ylös.

Mä en halua menettää mun nuoruutta masennukselle ja yksinäisyydelle, mutta en mä voi sille mitään, että mulla ei ole ystäviä ja kukaan ei halua olla mun seurassa vaikka yritän olla mukava.

Mä haluan lopettaa itkemisen. Ei oo mitään järkeä itkeä tunnin välein ja olla ahdistunut koko ajan. Mä oon vaan aivan loppu. Mä en jaksa tätä enää. Mä haluan vain pahan olon pois ja mun ympärille ihmisiä, joiden kanssa voin tehdä asioita. Mä en halua kuolla yksin. Mä haluun dinon kainaloon, mutta en halua rasittaa sitä liikaa.

Mua pelottaa et vajoon kohta psykoosiin. Merkkejä siitä ei ole, mutta mä vaan pelkään kaikkea ja itken aivan koko ajan. Mä haluan kuolla aivan liikaa vaikka samaan aikaan pelkään sitä aivan järkyttävästi. Mä tarviin apua mä en selviä yksin enää. Mutta mun psykoterapeutista ei ole mitään apua. Ehkä mun pitää mennä osastolle tai jotain mä en vaan selviä enää.

5 positiivisinta asiaa mun elämässä just nyt!

Mun postauksista kaikista luetuimmaksi on noussut yksi ihan ensimmäisistä postauksista, mitä olen tähän blogiin kirjoittanut. Jos kiinnostaa niin käy lukemassa se tästä. Kyseisessä postauksessa kerron positiivisia juttuja mun elämästä niin kuin tähänkin ajattelin kertoa.

Ehkä teitä kiinnostaa, ehkä ei, mutta tuon postauksen uusiminen tuntuu ihan järkevältä idealta, voi nimittäin olla, että mun elämä tuntuu olevan blogin perusteella oikeasti lähinnä negatiivista paskaa. :D Te ette vain tiedä siitä hyvästä puolesta, koska en ole kovin hyvä kirjoittamaan siitä. Blogista on muodostunut paikka, jonne puran kaiken pahanolon, mutta ei mulla mene niiin huonosti, etten välillä voisi hyvistäkin asioista kertoa. Faktahan on, ett kaikilla menee välillä hyvin ja välillä huonosti. Mutta eiköhän jätetä turhat jaarittelut vähemmälle ja aloiteta.

1.Dino

Ihmettelen, jos joku ei jo arvannut, mutta ihan oikeasti, sillä on todella suuri merkitys mun mielenterveydelle. Dino on siis mun poikaystävä, jos blogiin on eksynyt joku uusi, joka ei mun blogia ole aiemmin selannut. Kolme kuukautta ollaan nyt oltu dinon kanssa yhdessä ja siihen on kyllä mahtunut jo nyt vaikka mitä. Dinoon voin luottaa aidosti ja uskallan näyttää dinolle myös mun vaikean puolen, sen jolla on paha olla ja joka ei meinaa jaksaa pysyä elossa. Dino vaan on rakas. Ihan älyttömän tärkeä, niin kuin varmaan osaatte kuvitella.

2. Netflix

Jokainen, jolla on ollut joskus stressiä koulun kanssa, osaa samaistua tähän. Ette tiedä miten paljon voimaa olen saanut ruokailujen jälkeen ja lyhyillä tauoilla, kun on voinut hetkeksi vain unohtaa oman elämän ja keskittyä johonkin aivan erilaiseen. Tällä hetkellä katson Modern Familyä ja rakastan sitä! Jokainen hahmo on niin omanlaisensa ja jaksot ovat juuri sopivan mittaisia välituntien kestoon nähden. Sarjan avulla saa aivot edes hetkeksi narikkaan ja jaksaa taas ehkä keskittyä seuraavalla tunnilla opiskeluun. Myös Skins oli aivan loistava, mutta siinä jaksot olivat sen verran pitkiä, ettei niitä ehtinyt katsoa yhdellä välitunnilla. Nyt on menossa viimeinen kausi Modern Familyssä, olisiko jollain ehdotuksia seuraavaksi sarjaksi?

3. Musiikki

Tästä olin kirjoittanut jo aiempaankin postaukseen, tosin vähän hassusti. Musiikki. Ihan varmasti ainakin suurinosa tietää sen musiikin helpottavan asian, kun ahdistaa. Mulla soi musiikki lähes koko ajan, mitä ikinä teenkään. Tällä hetkellä spotify soittaa Alan Walkerin-Faded -biisiä, tosin lista ei tällä hetkellä ole oma, koska olen jälleen kerran kyllästynyt oman soittolistani musiikkiin :D Mun musiikkimaku on laajentunut jonkin verran vuodesta 2015, ja tämän hetken lemppari on ehkä Anni Lahe. Musiikkilla on vain äärimmäisen voimauttava vaikutus, joten miksikä sitä ei sitten hyödyntäisi.

4. Enää reilu viikko, että olen täysi-ikäinen

Tämä olisi voinut tulla listassa ylemmäskin, mutta siinä on myös huonoja puolia ja se pelottaa, joten jääköön se neljänneksi. Tottakai synttärit on vielä tässä iässä positiivinen asia. Ja kyllä mä niitä ihan oikeasti odotan, mutta on siinä se jännittäväkin puoli, minusta tulee vielä joku päivä aikuinen! Ja eipähän kukaan voi ainakaan minun takia tehdä kenestäkään lastensuojeluilmoitusta enään viikon päästä :D

5. Elämä

Mulla menee oikeasti ihan hyvin nyt. Koeviikko on puolivälissä, ja stressi korkealla, mutta hei, kyllä mä nyt siitä selviän. Oon aina ennenkin selvinnyt. Mä oon ollut tänä vuonna paljon vähemmän ahdistunut kuin moneen vuoteen ja tällä menolla saan siihenkin apua. Mulla menee oikeasti ihan hyvin, eikä ole mitään syytä, miksei tämä kuuluisi tämän hetken positiivisimpiin asioihin. Oon elossa nyt ja tuun oleen vielä pitkään. Eikä mun elämä oo paskaa. Se on just niin hyvä ku mä siitä ite oon tehny.

Tällä kertaa kaikki muut kuvat googlesta viimeistä lukuunottamatta.

Niin uupunut, että vain odottaa odottamisen päättymistä

Makaan sängyssä. Mä en vittu jaksa. Mä en vittu jaksa avata silmiä. Herätyskello huutaa jo varmaan viidettä kertaa tälle aamua. Se koittaa päästä mun pään sisään saada mut avaamaan silmät. Pitäis avata silmät, että saisin sen sammutettua. Mutta mä oon liian väsynyt.

Vielä kolme päivää. Kolme loputtoman pitkää päivää. Aina vain päiviä, tunteja, minuutteja ja sekuntteja. Mä vaan odotan. Odotan, että tulee viikonloppu. Kun viikonloppu tulee, odotan, että se on ohi. Mä vihaan ihmisiä, jotka ei elä hetkessä ja vain odottaa tulevaa. Nykyään mä oon sellanen. Ja mulla ei ole edes mitään syytä odottaa. Mä en vain jaksa. Oon aivan liian väsynyt. Oon aivan liian yksin.




Muutaman kymmenen minuutin päästä.

Istun luokassa. Istun hiljaa ja tuijotan tyhjyyteen. Taas mä odotan ja lasken. Lasken minuutteja siihen, että on vain 20 minuuttia seuraavaan 20 minuuttiin, jonka jälkeen on vain yksi 20 minuuttia, jonka jälkeen tunti loppuu ja aine vaihtuu, mutta laskeminen alkaa alusta.

Mulla ei ole hajuakaan, mistä opettaja puhuu. Siellä se aukoo suutaan koko luokan edessä suurimman osan vain selatessa puhelintaan. Puhuu ja puhuu vain, välillä käskee tehdä muutaman tehtävän. En oo kuunnellu tunnilla taaskaan. En kuunnellut viime tunnillakaan. En ole ihan varma, milloin viimeksi kuuntelin tunnilla siten, että ihan oikeasti ymmärsin, mistä opettaja puhuu.

Tunneilla on silti pakko käydä. Saan niistä saman verran irti, kuin jos istuisin huoneessani ja tuijottaisin seinää. Ei ole mitään. Pitäisi vain jaksaa. Mutta mä oon ihan loppu.

Mä oon yksin. Mul on dino, mutta ei ketään muuta. Tiedän, et se on jo paljon, mutta mä tarvitsisin enemmän. Tarvitsisin selvitäkseni. Tarvitsisin, jotta elämässä olisi jotain syytä olla elossa. Mutta mulla ei ole. Silti on vain pakko jatkaa. Aina vain eteenpäin. Mulla ei oo kavereita. Ei ihan oikeasti ole. Kaikki on ihan turhaa. Mä oon yksin. Pelottaa etten selviä.

Naama on turvoksissa. Vieläkin. Itkin taas eilen. Ahdisti. Niin kuin nykyään yhä useammin. Itkin sitä, että on vasta tiistai. Ja pitää selvitä vielä keskiviikko, torstai ja perjantai, että tulisi viikonloppu. Jotta voisi taas odottaa seuraavaa viikkoa ja sen loppumista. Itkin sitä, etten jaksa yksin.

Tällä hetkellä.

Istun sängyllä. Tuijotan listaa siitä, mitä tänään pitäisi tehdä. Asioita ei edes ole paljoa, mutta ne ahdistaa silti. Eilisen hoidettavat asiat siirtyivät tälle päivää, kun en saanutkaan mitään aikaan. Kaiken aloitaminen tuntuu turhalta. Kaikki tuntuu turhalta. Läksyt ovat vaikeita, koska opiskelen asiat vasta niitä tehdessä. Jos saan aikaiseksi tehdä ne. Tänään aion saada. Tänään on pakko saada aikaiseksi edes jotain. Jotta en olisi turha. Olenko silti?